ajankohtaista ajateltavaa | blogi

 

11.12.2017 Juhlitaan ihmistä!
Minulle juhlavuosi Suomi 100 synnyttää symbolisia mielikuvia ihmisestä rintamalla/kotirintamalla ja omalla tavallaan nykypäivänä: Nainen (”Sotaleski”) menettäjänä ja voittajana, raadeltuna ja kaatajana. Androgyyni ”Sotilaan morsian” on sekä rakkauden korvike että salarakas. Sisäinen elämä molemmin puolin rintamaa ei ehkä sisimmältään poikkea meidän omista kohtaloistamme?

Nämä kaksi öljyvärimaalaustani ovat Jyväskylän taiteilijaseuran vuosinäyttelyssä Jyväskylän Taidemuseolla:

Kuva yllä: Sotaleski, öljyväri, 81x65cm, 2017 , Ilona Rytkönen


Kuva yllä: Sotilaan morsian, öljyväri, 41x38cm, 2017, Ilona Rytkönen

28.8.2017 Tunnelukko



Hyytyä voi monella tavalla: pakahtua innosta tai jäätyä kauhusta. Kesän jälkeen on ollut vaikea keskittyä. Samaan aikaan kun yritän jatkaa keskeneräisiä maaliskuun näyttelyyni meneviä maalauksia, pyrkii tajuntaan tarve tehdä ihan jotain muuta. Annan luvan: tunnelukko on nyt pyydystetty kolmeen pikkumaalaukseen. Kuvat yllä. 

15.8.2017 Näky


Yllä: "Hallatar", öljyväri kankaalle 2017, Ilona Rytkönen

Tokihan se edellisessä kirjoituksessani (12.4.) kaivattu näky tuli, kun annoin itseni vetäytyä. Toki tuli into - ja näyttelyaika maaliskuulle 2018 Jyväskylän taiteilijaseuran galleria Beckeriin. Vaalin saavuttamaani henkistä tilaa, aikaa, rauhaa ja mahdollisuutta omiin ajatuksiini. Ideoita ei voi hoputtaa, intuitiota ei voi pakottaa, tekemiseen voi luottaa. Vain, jos en tee, ei ole näytettävää.

Meitä taiteilijoita on maailmassa miljoonia. Samalla kun se hirvittää, jotenkin se myös lohduttaa.

Nyt iloa pyttyyn! vai miten se Jorma Uotinen sanoo.



12.4.2017  Päätös


yllä: "Halla", öljyväri, 2016 - 2017


Tein noin vuosi sitten päätöksen, etten aio pitää koskaan enää yksityisnäyttelyä, JOLLEI tule ihan selkeä into ja näky.Tuo päätös oli pitkän pohdinnan tulos. Oli alkanut tuntua siltä, että olen jossain epämiellyttävässä oravanpyörässä. Ähkyssä. Oma työskentelytapani vaatii niin paljon hiljentymistä ja erilaisia "rituaaleja", että aika ei enää tuntunut riittävän, tai en enää kuullut omia ajatuksiani. Hukkasin jotenkin johtotähteni.

Minulle taiteen tekeminen ja avioliiton vaaliminen ovat pitkälti samanlaisia: on huolehdittava perusasioiden säilymisestä tyyliin "suojele tapaa, niin tapa suojelee sinua". Kumpaankaan ei mahdu mitään itselleni vierasta, tai näky hukkuu.

Kuten avioliitossa joskus on kysyttävä 'onko tässä mitään järkeä jatkaa', kysyin tuon saman kysymyksen oman taiteeni tekemisen yhteydessä. Päädyin jatkamaan. Järkeä on, vaikkei siltä näytä.


2.11.2016 Tarkkailua

Korvat kiehtovat. Niiden persoonallinen muoto,yksillöllinen sijainti ja vaihteleva korkeus suhteessa muuhun profiiliin ällistyttävät.


yllä: "Kerjäläiskuningatar", muste ja pastelli, 2016

yllä: "Kurkkija", muste ja pastelli, 2015   

yllä:"Soturi", muste ja pastelli, 2015   
                                  
yllä:"Sivullinen", muste ja pastelli, 2015


14.10.2016 Löytö

Selailin arkistojani ja löysin tämä 2012 tekemäni "Työn raskaan raataja" -piirustuksen. Kävi läikähdys, kun mallini, eli opettajapuolisoni, lähti juuri äsken yläkoululle (raatamaan). Muistan, miten hän mallinani istuessaan nukahti. Pää ensin keikahteli ja notkui. Työstä tulikin osuvampi, kuin oli tarkoitus. Nimeä ei tarvinnut pitkään miettiä.

Yllä: "Työn raskaan raataja", lyijykynä, 2012

6.6.2016 Jatkumo

Yritän tehdä maalauksia ja niihin liittyviä valmisteluja ikään kuin vetoketjumaisesti, jottei mikään kokonaan tule valmiiksi ennen kuin jotain uutta on jo aluillaan. On epämiellyttävää, jos tuntuu, ettei mitään ole tekeillä.  Silloin on niin vaikea hahmottaa mihin ryhtyä, koska korkkaamattomia ideoita on aivan liikaa. Mutta kun astun työhuoneeseen, jossa aina on jotain meneillään, tipahdan ihanan huomaamattomasti ajattomuuteen ja tekemiseen…

Oma lukunsa on se kidutus, jonka ilmeisesti on oltava aina läsnä.

 
Yllä: Ensimmäinen versio teoksesta "Halla" (yksityiskohta maalauksesta) öljyväri, 2016


________________________________________________________
21.4.2016


yllä: "Kuikan huuto", öljyväri, 2006, Ilona Rytkönen

Nimi?

Nimen keksiminen teokselle on joskus tosi vaikeaa. Toisinaan taas työn edetessä sanoja pyörii kuin vaihtoehtoja lottopallossa, ja kun aika koittaa, mielestä putkahtaa voittorivi kirjaimia.

Yksi parhaista teosteni nimistä ei ole minun keksimäni. Puoliso muistaakseni tokaisi sanat ” kuikan huuto”(10 vuotta sitten), heti kun näki työn. Ihmettelin, että eihän kuvassa ole kuikkaa, vaan joku mytty on soutelemassa. ”Soutelija kuulee juuri kuikan huudon”, täsmennettiin tekijälle.( Kuva yllä)

Alla oleva nukkemaalaus ” Idealinko/ Ajatussinko” kuvastaa taiteilijan aivomyrskyä ideoita seuloessaan. Aika huono nimi, parempaa pitää miettiä. Vuoden olen jo miettinyt, mutta eipä ole kiirettä.


Yllä:"Idealinko/Ajatussinko", öljyväri, 2014-2015, Ilona Rytkönen


_______________________________________________________
8.4.2016
Harkittu valinta vai kisallinen maneeri?

Ihon värin etsintää on ollut viime päivinä.

Kummallista, miten illalla jätetty työ on aamulla erinäköinen. Osittain imeytymisen, osittain maalarin vireystilan mukaisesti.

Tuntuu, että palaan aina johonkin samaan. Onko se merkki parhaasta mahdollisesta valinnasta vai kiusallisista maneereista?
Maneereja tiedostaen ja kartellen olen sitten tehnyt kokeiluja. Nautinto ja kauhistus vuorottelevat. Poistan ja lisään, sekoitan ja erottelen.
Päätin lähteä liikkeelle täysin eri tavalla kuin yleensä. Jouduin tekemään ison korjausliikkeen. Kannatti silti kokeilla. Toivon,
etten ikinä unohda miten ei ainakaan pidä tehdä.

Viides työ käännetään seinää päin odottelemaan, toiset neljä katsottaviksi.
Tuo viides työ on oikeastaan kahdeksas, koska samasta työstä on kolme yritystä vuoden sisällä. Se ensimmäinen – piilossa, etten näkisi sitä – on vielä säästynyt saksilta, koska tarvittaessa sitä katsomalla voin muistaa ongelmat. En anna sen silti elää hetkeäkään pitempään kuin on tarvis, en siedä sitä. Olin vähällä eräältä helmikuiselta matkaltani soittaa puolisolle, että hän kävisi laittamassa tuon työn johonkin pois näkyviltä, ennen kuin tulen paikalle. Niin masentava se on.

Nyt kun olen saanut mehevälle alulle uuden version, tuntuu, että se ensimmäinen ei enää hallitse minua. Voin jo vähän arvioida sitä historiaan kuuluvana. Sen ensimmäisen tekemisen aikaan minua orjuuttivat niin monet asiat, ettei ole ihme, jos teoskin on väkinäinen. Yritän valita jatkossa oikein, harkitusti ja vapaana.

________________________________________________________

 31.3.2016  










Ihana, vaikea, kiinnostava harmaa

Ihanaa päästä signeeraamaan NELJÄ! uutta maalausta. Ei se silti tarkoita, että työt olisivat valmiit. Teen tuon kirjoitushomman siinä vaiheessa, kun kaikki on lähes valmista ja näen jo kokonaisuuden.

Nimikirjoitus on tärkeä, ja ehkä stressaavin osa teostani. Käytän kauan aikaa etsiessäni oikeaa väriä. Ehkä merkitsemisen haluni alkukantainen tarkoitus on sama, kuin vaikkapa puukolla kaiverretuilla puumerkeillä sillan kaiteessa ”minä kävin täällä”.
_______________________________________________________

29.3.2016
Tasapainoilua

Maalatessa on tuntunut vaikeimmalta hiljentyä ja sulkeutua, edetä yksin, omaan tahtiin. Ympärillä on koko ajan liian paljon informaatiota siitä kaikesta ”mitä pitäisi”. Pitäisi pitää näyttelyitä, pitäisi osallistua näkyvästi, pitäisi hakea koko ajan jotain. Suurin sulku on ollut liika osallistumisten miettiminen, se hajottaa.

Milloin uudistua, syventyä, kehittyä? En voi kokea sattumalta keksimisen iloa ja sen mukanaan tuomaa intoa, jos vain määrätietoisesti etenen näyttelystä toiseen. Pitää olla aikaa sotkea ja kokeilla ihan muuta varten kuin mitä tarvitsee osata. Päätin ottaa riskin ja sanoin itselleni: ”Voit lopettaa milloin tahansa, avaamattomat tarvikkeet saat helposti myytyä.”

Auts. Totta,  ja se siitä.

Onneksi edelleen koen ja näen paljon mielikuvia, jotka yrittävät kamppailla tietään ulos. Yritän varjella niitä, jotta jaksaisivat odottaa.  
Kyllä on ihan riittävää, jos saa pitää yksityisnäyttelyn kolmen vuoden välein ja siinä välissä osallistua joihinkin mielenkiintoisiin yhteisnäyttelyihin ja -asioiden hoitoihin.

Vasta tämän päätettyäni pystyin keskittymään.

kuva yllä:" Yli vuorten, soiden ja virtojen", öljyväri, 2015, 100x81 cm

---------------------------------------------------------------------------------
9.2.2016
Taidehitoriasta ammennettua

On ihan pakko kokeilla Michelangelon kuuluisinta ja vallankumouksellisinta ideaa puuliiterireisun tuotoksella.







___________________

16.4.2015
 
yllä: Sunnuntailuistelija, öljyväri, 2015, Ilona Rytkönen


Kasvojen seitsemän lihasta ja muut viestintävälineet

Luistelimme eräänä sunnuntaina puolisoni kanssa peilikirkkaalla Päijänteen jäällä saaria ja pilkkijöitä kierrellen.  Harmittelin, ettei tullut kuvattua elävää miesluistelijaa tulevaa maalausta varten. Myöhemmin kankaalle näytti muistista syntyvän tuttu mies. En usko, että olisi tullut parempi valokuvan pohjalta. Kasvojahan maalauksen miehellä ei ole, silti jo moni on nähnyt siinä puolisoni. Jos olisin muotokuvamaalari, en ehkä tekisi kasvoja ollenkaan, vaan yrittäisin löytää mallini omimmat eleet ja maneerit.

Ihmisen (ja hyönteistä isomman eläimen) keho, eleet ja ilmeet kiinnostavat minua. Helsingin Sanomien tiedesivuilla 3.9.2014 olleessa artikkelissa kerrottiin, että Charles Darwinin mukaan kasvojen ilmeet ovat synnynnäisiä, päinvastoin kuin eleet. Kaksivuotias lapsenlapsemme käveli pappamaisesti kädet selän takana, palattuaan erään yökyläilyn jälkeen kotiinsa. Vanhemmat kertoivat, ettei lapsi ollut tehnyt moista ”professorikävelyä” aiemmin. Osa kehollisesta viestinnästämme on opeteltua, osa tiedostamatonta.

Aiemmin mainitsemani tiedeartikkeli kertoi myös Griffitin yliopiston tutkijan Aaron Sellin todenneen, että vihainen ilme syntyy seitsemällä ilmeellä. Artikkeli ei kerro, tarvitaanko iloiseen ilmeeseen eri lihaksia.  Installaatiossa ”Pyykkipojat” olen käyttänyt hyväkseni poikani lukemattomia kasvolihaksia, silloin kun hän vielä asui kotona. Aluksi oli käytössä ne iloisen ilmeen lihakset. Mallina olemisen venyessä yli oletetun ajan, käyttöön tulivat vihaiset, ja lopulta väsymystä ilmaisevat lihakset.

Elävän mallin (ja sen puuttuessa kuvan) ohella olen käyttänyt mallinani nukkea. Ajattelin kokeilla voinko saada elottomalla, ilmeettömällä ja kömpelöillä muovijäsenillä ihmistä matkivalla esineellä synnytettyä vauhdikkaan tarinan.  Oli mielenkiintoinen prosessi ripustaa nukke malliksi katosta rautalangan varaan roikkumaan eri asentoihin. Erityisen haastavaa oli istuttaa se vesivatiin, koska se ilmaa täynnä olevana ponnahteli vääriin asentoihin veden pinnalle, vaikka miten hyvin kiristelin langoilla jalustaan. Kun koko prosessi oli ohi, rautalangat irrotettu ja vedet tyhjennetty sisään vuotaneista saumoista, käänsin nuken pään alkuasentoonsa eteenpäin – ja samalla peukaloni rasahti hauraan otsan läpi. Järkytyin yhtä paljon kuin jos olisin vahingoittanut elävää ihmistä. Olihan nukke ollut ystäväni lapsuudessa ja työkaverini aikuisuudessa. En voi olla näkemättä tilanteessa pelottavaakin symboliikkaa, siksi annan nukkeinstallaatiolle nimeksi ”Helposti särkyvää”. Viereen laitan pienet luistimet.

Nukke ja minä olemme synnyttäneet maalaussarjan ”Taiteilijan unelma huomisesta”. Sen viisi osaa kertovat tarinan erään taiteilijan toistuvasta kuviosta: Aluksi taiteilija tarvitsee epäsosiaalisen vetäytymisen, syvän keskittymisen ja idean (”Unelma”). Sitten hän prosessoi runsaasta mielikuvituksestaan (”Ajatussinko”) idean, jonka hän sinkauttaa ilmoille toteutettavaksi (”Kohti”). Lopuksi suuri taiteilijajoukko rynnistää näyttelyhakuun (”Rynnistys”) ja – aina joku on Se onniteltava (”Valittu”). Ks. kuva alla.

Taiteen Edistämiskeskuksen tukeman nukketeatterihankkeen kouluttaja, yhdysvaltalainen nukketerapeutti Matthew Bernier kertoo haastattelussa (HS, Maria Säkö, 1.8.2014), että naamioiden takaa sanottiin jo antiikin Kreikassa asioita, joita ei ollut muuten lupa ilmaista. Myös terapiassa nukke voi olla ikään kuin kolmas osapuoli, joka vie viestiä. Nukke stimuloi muistia ja auttaa ottamaan eri rooleja. Nukketeatteria voi kuulemma käyttää kommunikaation parantamiseen, vääristyneiden kehonkuvien korjaamiseen tai jopa traumoista kärsivien sotilaiden auttamiseen. Omasta mielestäni nukke on jännittävä, ehkä pelottavakin.




yllä: Ajatussinko (sarjasta Taiteilijan unelma huomisesta), öljyväri, 2015, Ilona Rytkönen

---------------------------------------------------------------------------------


9.9.2014

Yllä: "Isän kanssa", lyijykynä, 2006, Ilona Rytkönen


Taiteellisen neitsyyden ikävä

Olen viettänyt 10-vuotista taidemaalariuttani tekemällä taiteilijan tilinpäätöksen tähänastisesta materiaalista. Toisin sanoen olen siivonnut työhuoneen perusteellisesti. Aivan liikuttavia asioita on putkahtanut eteen, kuten tämä täysin unohtunut lyijykynäpiirustus ”Isän kanssa”, vuodelta 2006. Alkoi itkettää. En ole varma mitä kaikkea itkin: 18 vuotta sitten kuollutta isäänikö (en usko, isä oli kuollessaan hyvin sairas ja iäkäs), tuota ilmiselvän aurinkoista hetkeäkö (en usko, pidän sumusta ja marraskuusta)? Ehkä itkin kaipauksella noin hyväksyvää katsetta, joka kuvassa isälläni on (en usko, olen saanut yhdelle ihmiselle riittävästi hyväksyviä katseita)? Itkin ehkä taiteellista neitsyyttäni.

Alkutaipaleeni taiteilijana on ollut aika mutkikas ja vaivalloinen. Monien vuosien aikana hankitut tiedot ja taidot olen hankkinut omiin tarkoituksiini kulloisenkin mielenkiinnon mukaan. Pitkään luovuus oli vain luonnollinen ominaisuus minussa. Ensimmäisen näyttelyni pidin ajatuksella ”voihan sitä kerran elämässään laittaa esille mitä on tullut tehtyä”.  Asenne oli kohdillaan, ja tuo ensimmäinen onkin ollut kaikkein vapauttavin kokemukseni taidekentällä. Minulla ei ollut minkäänlaista tavoitetta, ei jatkoajattelua.  Ajattelin todellakin, että teen näyttelyn yhden kerran. Siksi ei ollut minkäänlaista painetta, ei rimaa, ei huolta yleisön reaktiosta, ei häveliäisyyttä. Keräsin vain kasaan kaiken mitä helposti löytyi. Kotonamme käyneet vieraat olivat kyselleet ”missä näitä (seinillämme olleita kuvia) voisi nähdä enemmän?” Se oli riittävä syy.

Sitten polku alkoi vähitellen suoristua kohti ammattilaisuutta. Roskasäkkeihin päätyi kivuliaita päätöksiä ja hylkäämisiä niin haetuista näyttelyistä, apurahoista kuin jäsenyyksistäkin. Miten ihmeessä en ole murtunut noin monien torjumisten takia? Jätteisiin lähti myös tiedon hankintaan liittyviä monistekasoja, satoja negatiiveja ja valokuvia, joita olen säilyttänyt ”varulta” digimuotoon saattamisen jälkeen. Kokeiluja, yrittämisiä, erehdyksiä ja onnistumisia.

Luulen, että itkin myös sen kovan käden otetta, joka kuuluu minun kehooni ja joka on nyt heittänyt jätesäkkeihin valtavan määrän aineistoa ajalta, jolloin olin vielä taiteellisesti neitsyt. 
 



25.8.2014

Katse, joka mieltä liikuttaa

Vierailin Jyväskylän taidemuseolla 22.8. kuuntelemassa jyväskyläläisen kuvataidekriitikon ja kuvataiteilijan Hannu Castrénin esitelmää Kuutti Lavosen taiteesta. Näyttely on mahtava läpileikkaus taiteilijan tuotannosta (näyttelyaikaa vielä pari viikkoa), osa teoksista on valmistunut jopa tänä vuonna.
Lavosen teoksissa katse näyttää olevan voimakas elementti. Kuulin, että teokset on sijoitettu niin, että katsoja voisi kokea maalauksissa olevien henkilöiden katseet kineettisesti. Tuota en ollut ajatellutkaan. Katseen sielullinen viesti on aina ollut mielessäni  ensimmäisenä.

Suomisanakirjasta: "kineettinen
liikettä koskeva, siihen perustuva, liike-. esim. Kineettinen taide kuvaamataiteen suunta, joka käyttää taideteoksen elementtinä esim. ilmavirran aikaansaamaa liikettä"

Hannu Castrén viittasi silmistä puhuessaan myös kultakauden maalari Ellen Thesleffiin ja hänen maalaustensa katseisiin. Niissä silmät kiinni oleva on tulkintojen mukaan kääntänyt katseensa omaan sisimpäänsä päin.  

Poimin netistä (Pinterest) Ellen Thesleffin sielukkaan omakuvan, joka on maalattu 189o-luvulla. Tunnistan kuvasta taiteilijan, joka haluaisi keskittyä ("Olkaa, kuin minua ei olisikaan" -ilme).

H.C. puhui myös katseesta, jonka haluaa kääntää pois, kun ei halua kohdata jotakuta. Mieleeni tulee kasvattajana tilanteet, jolloin lapsi on käynyt hermoille ja on tehnyt mieli suuttuneena ottaa etäisyyttä vältellen katsekontaktia. Asiantuntijat kuitenkin varoittavat tästä: toisen eliminoiminen katsetta pois kääntämällä on lapsen itsetunnolle murtavaa. Ei siis ole kyse pikkujutusta.

Selailin omia maalauksiani tutkien kuinka itse olen käsitellyt katsetta. Yritin muistella, mitä olin mahtanut kokea ja tuntea työskentelyn aikoihin. Aprikoin, onkohan niistä yleisön mahdollista päätellä jotain.

Laitoin tähän yhteyteen kuvan maalauksestani ”Poika, sinä olet tähti”. Tuolloin vielä opiskeleva poikamme oli minulle mieluisana mallina ja ”otti” alkuun auliisti useita erilaisia ilmeitä ja katseita. Kun hän prosessin kuluessa alkoi väsyä, tuli maalauksiin ripaus ärtymystä ja lopulta sain mallikseni nukkuvan nuorukaisen. Hiukan salaperäisyyteen taipuvaisena olen kiitollinen mallilleni.

 
Yllä: Ilona Rytkönen, sarjasta "Poika, sinä olet tähti"


Yllä: Ellen Thesleff, "Omakuva"


                                                                                     



5.3.2014


Kuva yllä: Juha Rytkönen

Pääsin omaan maalaukseeni

Koin jotain yllättävää.

Olen parhaillaan maalaamassa luistelukuvia (lisää) mm. Maila Talvio-salonkiin Hartolaan ensi kesälle. Suurin työllistäjäni on kuitenkin vuoden päässä oleva yksityisnäyttelyni Höyry-galleriassa Korpilahdella. Välissä on vielä loppuvuonna -14 puupiirrosnäyttelyni Joensuun Taidekeskus Ahjossa, niin ikään luistelijoita pääosassa.

Puolisoni sai kuitenkin houkuteltua minut itseni luistelemaan Pohjois-Päijänteen teräsjäälle. Ensin vastustelin kiireilläni, mutta sitten aloin tajuta mahdollisuuden kokeilla maalauksissani olemista.

Kuten blogissani 3.12.2013 (Amandan unet) kerroin, lapsuuteni luistelu lumettomana talvena 1970-luvulla on painunut mieleeni merkittävänä muistona, josta edelleen ammennan aineksia kuviini. En ole voinut uskoa, että vielä joskus pääsisin kokeilemaan tuota samaa hurmiota. SE OLI AIVAN MAHTAVAA! Luistelin (alun hoipertelun ja pyllähtelyjen jälkeen) vapautuneesti keskellä lumetonta ja virheetöntä Päijänteen jäätä, saaria kierrellen ja kaarrellen. Tein jäähän kuvioita ja välillä pinkaisin päätä huumaavaan vauhtiin. Samoin kuin lapsena, katselija  ei nytkään voinut nähdä yhtä vaikuttavaa esitystä kuin minä itse, mutta omat ablodini olivat olympiatasoa. Huokailin raukeana vielä kotonakin menestymisen tuomaa onnea.


Kuva yllä: Juha Rytkönen

Enää maalaamiseni ei ole vain vanhojen muistojen varassa. Tuleekohan joskus vielä tällainen vähäluminen talvi, jolloin myös jää olisi näin virheettömän tasaista? Kaihomielisyys vähän laskeutuu rintaan, mutta olen kiitollinen tästä arvokkaasta kokemuksesta. Enää 11 kuukautta uuteen luistelukauteen.

 
Kuva yllä: Juha Rytkönen




12.1.2014

Tuho vs. tuhoutuminen

Pyrin tietysti olemaan säästeliäs materiaalien suhteen, enkä helposti luovuta pilalle menneen työn kanssa. Silti käsistään ei saisi ikinä päästää yhtään omasta mielestään epäkelpoa työtä. Ei, vaikka joku sen haluaisi.

Nostin varastosta esille pari epämiellyttävää maalausta. Yksi niistä oli niin ahdistava, että perusteellisen vapautumisen saadakseni, en keksinyt muuta vaihtoehtoa kuin hävittämisen. On totta, että öljyvärimaalausta voi jatkaa ja maalata päälle, mutta ei se aina ole mahdollista. Esimerkiksi siksi, että kuva on niin maaginen, että sitä ei kestä katsella enää hetkeäkään.

Olen kokenut – niin kuin varmasti muutkin – että joskus teoksen pilalle meneminen on avannut uuden näkymän ja lopputulos onkin parempi kuin se ensin yritetty. Tarkemmin ajatellen: ne työt, joiden kanssa olen oikein itkenyt, ovat tulleet kiinnostavimmiksi, tai ainakin jotkut niistä. Siis, jos niihin pilalle menneisiin on jaksanut panostaa häviön tunteesta huolimatta. Hirvittää eräskin sarja, jota katselin todella epätoivoisena pitkän ajan. Tunsin sitä katsellessa itseni tyhmäksi, tyhjäksi ja taitamattomaksi. Oikeastaan häpesin ajatella saaneeni näyttelyajan – ja sen syvemmälle en taiteellisessa kurjuudessani pääse. Häpeä on lamauttavaa. Sarjasta puuttui selvästi jotain olennaista enkä löytänyt mitään ratkaisuksi.  Jokin perusasia viehätti ja jatkoin ajattelua päiväkausia. Istuin ja katsoin. Sitten keksin, mutta en meinannut uskaltaa. Oli tehtävä valinta: jos hylkään työt, voin silloin vapaasti tehdä niille mitä tahansa tai sitten yritän pelastaa ne, jolloin en uskalla tehdä tarvittavaa radikaalia siirtoa. Tarinalla on onnellinen loppu. Yritän pitää opetuksen muistissa.

Mutta eilen leikkasin maagisen ilonpilaajan säpäleiksi !!! ja nautin tuosta murhasta aivan suunnattomasti. Mikä vapaus! Tältä varmaan tuntuu tappajasta, joka on tehnyt täydellisen rikoksen.



3.12.2013

Amandan unet

Amanda on nyt puolitoistavuotias lapsenlapseni. Siihen aikaan, kun Amanda ei vielä osannut kävellä, uskoin hänen näkevän toiveunia liikkumisen riemusta. Näin sai nimensä ”Amandan unet” -öljyvärimaalaussarja luistelijoista 2013.

Minulta on usein kysytty, miten sai alkunsa ihan ensimmäinen luistelumaalaussarjani ”Rusettiluistelu” 2011 ja sen jälkeen syntynyt ”Ihana helmikuu” 2013. Taustalla on useita syitä, mutta selkein muistikuvani liittyy tarpeeseen tarkastella ihmistä muusta kuin kasvonäkökulmasta. Olin – ja olen edelleen – äärettömän kiinnostunut kasvoista ja ilmeistä. En pelkästään kiinnostavina muotoina, valoina ja varjoina, vaan myös tunteiden ja tunnetilojen ilmentäjinä. Kun ”Sisokset”, pastellimaalaussarja 2010, oli valmistunut, aloin miettiä, pystyisinkö ilmaisemaan tunnetiloja kehon muilla osilla. Asetin itselleni rajan: kasvoilla ja ilmeillä ei saa näyttää mitään, kaikki tieto on tultava katsojalle muuten (katsojan on helppo pitää maalauksen henkilöä iloisena, jos suupielet ovat ylöspäin!).  Oli todella vaikeaa olla hahmottelematta kasvoja mitenkään. Näin syntyivät siis Rusettiluistelijat. Amandan unia maalatessa olin jo sallinut itselleni pienet hahmottelut myös kasvoihin.

Luistelu keskisuomalaisen järven jäällä oli minulle mieluinen ajanviete 1970-luvulla. Unohtumaton muistoni on, kun joku talvi oli lumeton: järven jäällä ei ollut auraamisen tarvetta, saatoin luistella pitkin poikin, ympäri läheistä saarta ja antaa tuulen työntää vastarannalle asti (josta olikin työlästä luikutella takaisin vastatuuleen). Keksin paljon leikkejä ja esiinnyin mielikuvitusyleisölle tehden nyt mahdottomilta tuntuvia piruetteja ja kuvioita. Sain mielessäni mahtavia aplodeja, eikä kukaan kohahtanut, kun kaaduin tai muuten meni pieleen. Nautinto oli vapauttava ja mieleenpainuva.

Nostalgia ja taiteelliset tavoitteet ovat olleet taustavoimina luistelijamaalausten takana.

Nyt Amanda jo juoksee ja hyppii, pyörii ja liitelee.   

3.4.2013
SOPEUTUMISTA JA KULTTUURIN KIERRÄTYSAJATTELUA

Toissapäivänä purin blogissani sopeutumisvaikeuksista, jotka alkoivat vyöryä päälleni juuri ennen Jyväskylän taiteilijaseuran taidelainaamon Kuukauden taiteilijana olemista.

Tunnelmani kohosi vähitellen monipolvisen puntaroinnin jälkeen. Viimeistään sinä hetkenä, kun näin, että minua odottaa juuri maalattu seinä, johon voin ripustaa pienen kokoelmani tämän hetkisistä ja vähän vanhemmista töistäni, aloin tajuta paremmin mahdollisuuden tulla näkyviin hetkeksi.

Ymmärsin eilen illalla töitä ripustellessani taidelainaamon moraalisesti kestävän asenteen: kaikkea ei tarvitse saada omaksi. Tämän tajuaminen räjäytti viimeisetkin epäilykseni. Tajusin sen siitä, kun muistin, kuinka eräs nuori nainen suunnitteli hakevansa (kuukauden loputtua, kiitos hänelle kärsivällisyydestä!) lainaan vain yhdeksi kuukaudeksi jonkun teokseni.  Hän ajattelee, että on mukavaa, kun voi pitää kotonaan mieleistään teosta hetken ja sitten palauttaa. Saman hän voi tehdä toisenkin taiteilijan kanssa jne.  Koen tässä eräänlaisen kulttuurin kierrätyksen siemenen, joka itsestäni tuntuu aina vain paremmalta ajatukselta. Kaikkea ei tarvitse ostaa omaksi saadakseen nauttia siitä hetken omassa rauhassaan. Keskihintaisen teoksen kuukausilaina on noin parin elokuvalipun verran.

Sopeuduin. Pöly voi nyt laskeutua.


1.4.2013 
 

SOPEUTUMISVAIKEUKSIA KAUPALLISUUDEN KANSSA

Viime päivät ovat kuluneet sopeutumisvaikeuksissa. Juuri nyt pitäisi laitella valmiiksi ylihuomisia viemisiä Jyväskylän taiteilijaseuran taidelainaamoon ”Kuukauden taiteilija”-seinälle, mutta tuntuu siltä, että on istuttava alas ja kirjoitettava ajatukset selviksi. Muuten en pysty keskittymään.

Viime yönä näin unta yliminästäni, joka paheksui minua. Unessa olin ajautunut taiteen kaupallistamiseen. Aamulla tajusin, että en osaa hahmottaa onko Kuukauden taiteilijana olemisessa kyse taulukaupasta vai näyttelystä. Niitä on ainakin vaikea yhdistää.  Uni ei varmaankaan liittynyt pelkästään tähän Kuukauden taiteilija-asiaan, vaan yleiseen pohdintaani, onko kaupallisella ja taiteellisella menestyksellä mitään tekemistä toistensa kanssa. Minua ei ole vaivaannuttanut yksittäisen maalaukseni roikkuminen toisten taiteilijoiden teosten vieressä. Päinvastoin (!): se on tuntunut hyvältä kollektiiviselta tavalta olla varastossa ja samalla yleisön nähtävillä. Ja jos jotain on voinut lainata tai myydä, se on mahdollistanut uusien materiaalien hankkimista. Hyvin luonnollinen ja rauhallinen kuvio, mielestäni. Taidelainaamossa oleminen jopa vähentää taiteilijoiden omaa osuutta kiusallisessa myyntiprosessissa.

Ongelman ydin minulla on näköjään siinä, että Kuukauden taiteilija -seinänkin teoksia saa ottaa mukaansa saman tien. Seinän tarkoitus on kuulemma nostaa yksittäistä tekijää vähän enemmän esille satojen teosten keskellä. Minun maailmassani tuo seinä on kuitenkin eräänlainen näyttelykokonaisuus, koska siinä on yhdessä pieni kokoelma teoksiani. Kauppamaiseksi sen tekee tuo saman-tien-mukaan-ottamisen mahdollisuus, joka muuten kyllä sopii taidelainaamoon hyvin.

En tiedä, kehtaanko pyytää, että mahdolliset kiinnostuneet lainaisivat tuolta erityisseinältä teoksen vasta kuukauden päätyttyä. Sen sijaan muualta taidelainaamosta saisi heti mukaansa kuten ennenkin.

Jotenkin tulee liukuhihnamainen olo, jos tulee aina uusi teos tyhjään kohtaan. Toisaalta, jos ei tule, mistä se kertoo? Ehkä siitä, ettei taidelainaamo toimi. Ja se ei ainakaan ole totta Jyväskylässä.

En taida olla hyvä tässä.
 
 



31.8.2012

kuva yllä: Omakuva (osa), öljyväri, 2012

OMAKUVA KIUSAA

Jotenkin tuntuu vahvasti, että pitää tehdä omakuvia. Olen saanut päähäni, että jos voin olla sinut omakuvieni kanssa, olen sen jälkeen kykenevämpi tutkimaan myös toisten piirteitä. Mikään maalaus ei ole ollut vaikeampaa. Mallikaan ei ole pysynyt paikoillaan. Ilmeet ovat vaihdelleet perhe-elämän vaiheiden mukana ollen välillä tyyni, hymyilevä, arvoituksellinen, hämmästynyt, ivallinen, pettynyt ja lopulta vihainen. Uusin ilme on epäselvä. Olen tehnyt tätä tämänhetkistä versiota vuoden: palannut maalaamaan ja hylännyt taas nurin seinään päin käännettynä. Samassa ajassa olisin voinut tehdä vaikka mitä, matkustaa maapallon ympäri tai opetella uuden kielen alkeet, mutta en ole saanut omakuvaltani rauhaa. En usko, että voin olla siihen tyytyväinen milloinkaan, joten pitää ehkä jonain päivänä päättää milloin se on valmis, jotta pääsen eteenpäin. Tai sitten jatkaa sen kanssa koko loppuelämä. Tämä ei ole mitään sinnepäinkään, mitä haluaisin. Miksen sitten tee siitä mieluista? En osaa! En pysty! Tämä itkettää. Rauhoitun vasta kun ajattelen kokonaan uutta omakuvamaalausta. Silloin on varmaan hyvä päättää aikaraja. Luonteeltani olen nopea maalari, joka pohtii kyllä kauan ja perusteellisesti, mutta maalaa rivakasti, joten tällainen juuttuminen ärsyttää suuresti.

Puoliso on seurannut kamppailuani omakuvan kanssa ja kehotti lopulta piilottamaan sen johonkin hankalaan paikkaan, jotta keskittyisin lähestyvään näyttelyyni kokonaan. Se on nyt hänen työhuoneessaan. Yhden kerran piilottamisen jälkeen olin jo menossa katsomaan sitä, kun varjelijani pysäytti huolestuneena. Minulla on siitä kyllä valokuva, jolla voin jatkaa itseni kiusaamista.


21.5.2012
 
Kuva yllä: Vielä nimeämätön öljyvärimaalaus lokakuun näyttelyyni 

Maalaamisprosessin ehkä tärkein vaihe

Ei riitä, että totean maalaukseni valmiiksi, jos siinä ei ole signeerausta. Signeeraus on minulle osa teosta, kuten kehykset/kehyksettömyys. Signeeraus on tehtävä valikoidulla hetkellä: on oltava teokseen sopivalla mielialalla, sillä se näkyy käsialassa. Vielä koskaan en ole käyttänyt hyväkseni nimikirjoitusta maalatessa alakuloista mielentilaa. Uskon että tuosta teoksesta tulisi riipaiseva. Varsinkin synkkiin omakuviini se sopisi hyvin. Mieleen tulee puolison kommentti erään päivän omituisesta käsialastani, kun olin pahantuulisena ja murtuneella mielellä kirjoittanut keittiöön viestilapun pojallemme jostain ruokailuun liittyvästä arkisesta asiasta. Puoliso ei tunnistanut käsialaani. Itsekin näin sen oudoksi ja vieraaksi, särkyneeksi ja hauraaksi.  Ehkä se olikin se aidoin käsialani, se kouliintumaton ja primitiivinen? Ilmiö on tuttu ainakin migreenikoille ja muille herkkävireisille. Itse huomaan jopa samalla kirjoitusrupeamalla käsialani vaihtelevan. Esimerkiksi joulukortteja kirjoittaessani riippuu vastaanottajan minussa synnyttämistä tunteista, millainen käsialani heidän kortissaan on.

Nimeen valittu väri on erityisen mietinnän arvoista. Joskus etsin värin maalauksen paletista, joskus jonkun sävyn, jota maalauksessa ei muuten ole hiukkaakaan. Väri vahvistaa tai latistaa työn.
Nimen paikka on osa sommittelua. Sillä voin tasapainottaa horjahtelevan kuvan tai sillä voin elävöittää liian pysähtynyttä tilannetta. Toivottavasti kukaan ei koskaan esitä ”asiantuntijan oikeudella” tuomioita signeerauksista. Ulkopuolinen voi vai arvailla ja esittää kysymyksiä, kyseenalaistaakin – mutta ei tuomita.

Onkohan kukaan tutkinut taiteilijoiden signeerauksia ja erityisesti sitä, mitä niistä näkyy eri taiteellisten kausien/elämäntilanteiden aikoina? Onko tunnettujen taiteilijoiden maalausten yhteydessä kiinnitetty huomiota nimikirjoituksen ja elämäntilanteiden välisiin yhteyksiin? Van Gogh, Edvard Munch tai Helene Schjerfbeck eivät taatusti ole voineet maalata nimeään aina samalla tavalla kaikkein kipeimmissä teoksissaan, ja jos siltä kuitenkin näyttää, on signeeraus ehkä tehty  jälkeen päin jonain parempana päivänä. Ehkäpä juuri tuo, silloin tälloin näkyvä pelkkien nimikirjainten tai logomaisen merkin maalaaminen on ollutkin hyvä ratkaisu, sillä koko nimen maalaminen on vaativampaa ja paljastavampaa.

Wikipedia kertoo:
"Signeeraus tai signatuuri (lat. signum=merkki) on taiteilijan henkilöllisyyden osoittava merkki, useimmiten hänen nimensä tai sen osa...Monet taiteilijat harjoittelevat signeerauksensa tekemistä, jotta se näyttäisi tyylikkäältä. Signeeraus on taiteilijan ”tuotemerkki” tai "brändi". Signeeraus voi helpottaa teoksen ja sen tekijän tunnistamista. Signeeraus kirjoitetaan taideteokseen. Taidehistorian tutkimus on kehittänyt erilaisia keinoja signeeraamattomien teosten attribuointiin, esimerkiksi tyylin ja tekijän selvittämikseksi.”

Yllä olevassa Wikipedian tekstissä kiinnitin huomiota kahteen asiaan:
1.) ”Monet taiteilijat harjoittelevat signeerauksensa tekemistä, jotta se näyttäisi tyylikkäältä.” Tyylikkäältä kuullostaa pahalta teeskentelyltä ja bisnekseltä.

2.) ”Signeeraus kirjoitetaan taideteokseen.” Taideteokseen – senkö takia vaatimattomimmat taiteilijat jättävät nimen teoksistaan pois?

Wikipedia jatkaa:
”Monet nykytaiteilijat eivät signeeraa maalauksiaan. Joissakin maalauksissa signeeraus saattaa häiritä teoksen visuaalisuutta. Toiset taiteilijat taas katsovat, että signeeraus on olennainen osa teoksen visuaalisuutta. Jotkut katsovat, että koko teos on signeeraus, tekijänsä puumerkki.
Maalauksen tarkoissa tunnistetiedoissa signeerauksen paikka saatetaan merkitä seuraavasti:
• oikealla (recto) alhaalla tai ylhäällä
• vasemmalla (verso) alhaalla tai ylhäällä
• takana, kääntöpuolella, tavallisesti joko kehyksessä, kiilakehyksessä tai kankaassa
Signeerauksen ja vuosiluvun yhteydessä voi olla myös muita merkkejä. Esimerkiksi Isaac Wacklinin signeeraukset muuttuivat vuodesta 1756 lähtien koristeellisemmiksi. Sukunimen perään liitettiin puhtaasti koristeelliset ruusukko- ja silmukkaelementit.”


Loppukommenttini: On siis ymmärrettävää, että on teoksia signeerauksilla ja ilman – kunhan se on taiteellisesti perusteltua.




30.3.2012

yllä kuva:  Saviluonnokseni pettyneestä mallista, 2003

Elävä malli vai muotokuvamalli?

Tein kerran pyynnöstä veistoksen. Varoitin mallia – joka luotti sokeasti taitooni – etten aio näyttää häntä kauniina, vaan persoonallisena. Lopputuloksen nähtyään henkilö pettyi pahasti ja loukkaantui. Veistos oli kyllä hyvä ja persoonallinen.

Kautta aikojen lähimmät elävät mallit ovat löytyneet taiteilijan lähipiiristä. Liekö syynä ollut mallien edullisuus ja helppo saatavuus. Omakuvista puhumattakaan. Helene Schjerfbeck maalasi todennäköisesti elämänsä lopulla paljon omakuvia siksi, että ei enää lopun lähetessä kyennyt hankkimaan ja järjestämään muita malleja juuri siihen hetkeen, kun vähenevät voimat antoivat vielä maalaamiseen mahdollisuuden. Tai sitten hän oli äärimmäisen viisas ja kauaskatseinen: kauneimmatkin maljakot ovat vähemmän puhuttelevia noiden järisyttävien ilmestysten rinnalla. Tai hän kykeni vasta kypsässä taiteilijan iässä tuohon vaativaan tehtävään – tarkastelemaan itseään taiteilijan silmin. Uskon nimenomaan noiden omakuvien olevan kaikkein kiinnostavimmat hänen tuotannossaan.

Läheisiä ihmisiä ei ole niin helppo tulkita taiteilijan vapaudella kuin vieraita. Minun mielestäni. En nyt puhu muotokuvamaalauksesta, jossa on etua henkilön tuntemisesta. Puhun siitä, kun taiteilija käyttää elävää ihmistä vapaan inspiraation lähteenä eikä tavoittele orjallista realismia. Jos malli on entuudestaan vieras, on helpompi irrottautua hahmon biologiasta ja persoonasta. Vierasta voi tulkita omien näkyjensä mukaan ja antaa lopputuloksen muistuttaa ihan jotain muuta kuin alkuperäistä malliaan. Lea Bergströmin ja Sue Cedercreutz-Suhosen mukaan Schjerfbeck käytti aina malleja. Suurin osa malleista ei koskaan nähnyt valmista maalausta tai näki sen vasta näyttelyssä.  Miksi olisi pitänytkään nähdä? Liian usein malli vertaa itseään kankaalla näkyvään maalaukseen, jolloin taiteilija joutuu selittelemään ratkaisujaan. Mallihan on ollut vain inspiraationa. Kun maalauksia on verrattu malleista otettuihin valokuviin, näkyy selvästi miten paljon vapauksia H.S. otti.

Yritän samaa kuin H.S., maalata maalauksen. Taistelen maalauksen edetessä mallille tyypillisten yksityiskohtaisten piirteiden ilmestymistä vastaan, jotta en kuulisi näyttelyssä niinkään ”tuohan on Se ja Se”, vaan kuulisin yleisön kommentoivan omia ajatuksiaan, joita maalaus herättää maalauksena, ei muotokuvana. Jos sen sijaan kyseessä onkin muotokuva, toki silloin on suotavaa pohtia mallin ja maalauksen yhteyttä. Tosin näköisyys ei silloinkaan ole tarpeellista. Vaikutus on.

Kuulin eräässä näyttelyssä, jossa ei ollut muotokuvaa, että ”yhdessä Jussin kuvassa parta ei mennyt ihan oikein”. Mallin tunnistamisesta on haittaa katsojalle.



13.3. 2012

Näyttelyprosessi 24/7/360/pari kolme vuotta


yllä: Aikomus, oljyväri kankaalle, 2011, 100x81cm

On taiteilijan elämässä muutakin kuin maalaamista. Yllättävää, miten paljon on järjesteltävää, jotta työt voivat olla esillä joskus jossain: varsinaisen maalaamisen lisäksi on näyttelypaikkojen hakemista ja niiden järjestyttyä alkaa selkeämpien suunnitelmien teko ja näyttelykokonaisuuden valinta. Jo kauan ennen tätä on ollut aivotyön aika, jolloin on ollut pohjattoman mielikuvituksen, intohimon ja tarpeen välinen keskustelu, josta syntyy tulevan näyttelyn sisältö. Jatkuva valppaus muokkaa tunteita taiteilijan pyydystäessä talteen unet, kohtaamiset, näyt ja muistot. Suurimman kamppailun käyn, kun joudun perustelemaan ja kilpailuttamaan itselleni eri sisältöjä. Joskus (usein) joudun tyytymään alitajunnan määräysvaltaan ja teen vain, vaikka en ymmärrä mitä, miksi ja mihin. On vain pakko tai alan voida huonosti. Monesti huokaisen vasta näyttelyssä ”ahaa – tätä varten”. Helmikuisessa näyttelyssä ymmärsin teokseni vasta, kun näin sen jo valmiissa julisteessa.

Jos edellä mainittua prosessia ohjaa raha, on pahoinvointi taattu. 


11.10.2011

Lattiaan kulunut reikä



Maalaaminen on jotain vimmaista ja jatkuvaa. Edellisen näyttelyni päättymisestä on kulunut vasta 4 kk ja mieleni on jo muualla. Olen antautunut tälle: edestakaisin maalaustelineen edessä askeltavalle liikkeelle. Lattian suojapaperiin kulunut reikä suurenee päivä päivältä.

Onnen tunne syntyy paitsi jatkuvasta maalaamisesta, myös viikko sitten helsinkiläisestä Galleria Art Fridasta tulleesta puhelusta muutaman viikon kuluttua alkavan näyttelyni alla: ”Katselin kuvia töistäsi. Eihän näyttelyssä ole tärkeintä myyminen, vaan se, että se on taidenäyttely” . Helpotus! Olin pelännyt etukäteen ollaankohan galleriassa pettyneitä, kun näkevät uudet työni eikä niin ollen kassakone laulaisi. Ne eivät ole olohuoneen kaunistuksia mitkään. Kukaan ei päätä lähteä ostamaan kotiinsa ”jotain pientä kivaa” ja palaa minun maalaukseni kanssa kotiinsa. Tunnen suunnatonta helpotusta: Saan maalata mitä haluan ja viedä ne jonnekin nähtäviksi!


11.5.2011

Kaikki on heikun keikun


Yllä maalaus: Ilona 7 v.

Kesän ”Kolmesti riisuttu – riemua ja rollotusta” - näyttelyyn ajatellut maalaukset ovat kuivumassa. Työhuone näyttää uniselta, vain lattiasuojaan kulunut reikä on jotenkin äänekäs. Siveltimet ovat pestyinä ja huone odottaa jonkinlaista raivausta heti, kun kesän näyttely on pystytetty ja työt jaloista poissa. Minulle on muodostunut jonkinlainen ”toimitus” tuosta siirtymisestä seuraavaan vaiheeseen. Seuraava vaihe tarkoittaa uuden työrupeaman intensiivistä aloittamista. Jos kyse olisi ihmissuhteesta, jossa olisi tapahtunut jokin päättyminen, toimisin varmasti samaan tapaan; siivoaisin sotkut pois, korjaisin talteen arvokkaat rippeet ja yrittäisin säilyttää elämässäni tärkeiden asioiden jatkuvuuden. Katsoisin, että kaikki on valmista siihen hetkeen kun on aika taas yrittää. Enkä silloinkaan rakentaisi vanhan varaan.

Vanha piirustukseni Peppi Pitkätossusta on kulkenut pitkän matkan vuodesta 1969 ja ehkä tulee näyttelyyn toisen ystäväni, Larin Parasken, kanssa edustamaan voimanaiseutta parhaimmillaan.