biografia

suomi english spain
 

 

Ilona Rytkönen (s.1962, asuu ja työskentelee Jämsänkoskella)

Vaikka Ilona Rytkösen maalaus olisi maisema-aiheinen, on siinä ihminenkin mukana: katsojan osassa, kokemassa, kohtaamassa, miettimässä, toteamassa. 

Mystinen, symbolinen, sisäisellä tunteella ladattu ilmaisu tai jonkin vaikutelman luominen tietystä hetkestä on Rytköselle tärkeämpää kuin dokumentinomainen luonto- tai muotokuvamaalaus. Hän on pyrkinyt väripaletissaan kohti niukkoja. Toisinaan taas maalausprosessissa esiin tulevat yllättävät värit hämmästyttävät ja hämmentävät taiteilijaa itseään. Saavatko ne jäädä lopulliseen teokseen, piilotetaanko vai poistetaanko, ovat mielenkiintoisimpia hetkiä hänen maalausprosessissaan.

”Tuntuu kuin pieni melankolia ja kuitenkin kyky aistia kauneutta sekoittuisivat herkissä raapivissa vedoissa: kuin tunteen säröjä, jotka sekoittuvat hetkeen. Se mitä kuva esittää on realismia: sateen jälkeinen katu, mutta se, miten kuva sen näyttää, on sentimentalismia.

Aihe, taiteen tekemisen filosofia ja tekniikka tekevät Rytkösestä erikoisen taiteilijan. Aiheet ovat usein jotakin totuttua: ihminen, kasvot tai maisema. Niiden arkisuus on realismia, tekniikka taas lähestyy taidetta kuin abstraktia ekspressionismia impressionistisin vedoin. Rytkönen katsoo taiteessaan sekä sisäänpäin että ulospäin. Mutta sisäinen antaa näkyvälle sävyn, liikkeen ja tunteen.”  

Kirjoittaja: Saara Heikkilä,taidehistorian maisteriopiskelija sekä vapaa taidekirjoittaja (25.9.2019).

Kirjoitus on kokonaisuudessaan taiteilijan kotisivujen Biografia  -sivun lopussa   http://www.ilonas.fi/biografia.html

Rytkösen tekniikkoina ovat öljyvärimaalaus kankaalle ja  kuivapastellimaalaus paperille. 

Rytkönen aloitti kokopäiväisenä taidemaalarina ja nykytaiteilijana vuonna 2004 Oriveden opiston kuvataidelinjan jälkeen. Hän on suorittanut myös opintoja Taideteollisen korkeakoulun (Taik) Avoimessa Yliopistossa, Vapaassa Taidekoulussa, Pekka Halosen akatemiassa sekä useita muita taiteen kursseja vuodesta 1978 lähtien, tuoreimpana Suomen Kulttuurirahaston muotokuvamaalauskurssi Turussa 2011.

Rytkösellä on ollut useita kotimaisia yksityisnäyttelyitä vuodesta 2003 alkaen, sekä yhteis- ja ryhmänäyttelyitä Suomessa ja ulkomailla kuten Rio de Janeirossa, Osakassa, New Yorkissa ja Miamissa (ja Berliinissä marraskuussa 2019).

Ilona Rytkönen on Jyväskylän Taiteilijaseuran jäsen vuodesta 2011 alkaen ja oli sen hallituksen jäsen 2015 - 2016. Hän on Suomen Taidemaalariliiton kokelasjäsen vuodesta 2012 alkaen. Vuonna 2016 ja 2017 hän on ollut Suomen Taiteilijaseuran (STS) edustajistossa  Suomen Kuvataidejärjestöjen Liiton (SKjL) valitsemana edustajana.

Vuonna 2018 Rytkönen sai Taiteen edistämiskeskuksen (Taike) Keski-Suomen taidetoimikunnan kohdeapurahan.

 

ALLA  TEKSTEJÄ, BLOGI, ESSEE ILONA RYTKÖSEN TAITEESTA:

Kirjoittaja: Saara Heikkilä

Kirjoittaja on taidehistorian maisteriopiskelija sekä vapaa taidekirjoittaja.

25.9.2019

Ilona Rytkösen maalaukselliset kuivapastellityöt herättävät aistimaan

Jyväskylän Taiteilijaseuran jäsentaiteilijan Ilona Rytkösen (1962) taide elää mielenkiintoista aikaa niin ilmaisullisesti kuin kiinnostavien ryhmänäyttelyidenkin muodossa. Rytkösen yksittäiset herkät kuivapastelliteokset matkaavat AVA Gallerian ja yhteistyögallerioiden ryhmänäyttelyissä Helsingissä, New Yorkissa sekä Berliinissä. Jokaisessa näyttelyssä on esillä eri teos, mutta ulkomailta ne palautuvat takaisin Helsingin AVA Gallerian tuleviin näyttelyihin matkansa jälkeen.

Sateisena lauantaina astelin pienen vanhan kivijalkakaupan intiimeihin tiloihin AVA Gallerian kynnyksen yli Pohjoisella Rautatienkadulla Helsingissä vain nähdäkseni keskisuomalaisen edustuksen, Ilona Rytkösen teoksen. Muuten niin värikylläisen eteläamerikkalaista sekä suomalaista taidetta sekoittavan ryhmänäyttelyn ALAVANCART – LEVERAGEART (18.09 – 29.09.2019) Rytkösen teos tuntui olevan edukseen siniharmaalla sävymaailmallaan. Siinä missä kaikissa muissakin teoksissa oli vahvoja tunteita, Rytkösen teos Sateen jälkeen (2019) kuitenkin kutsui katsojan aistimaan.

Sateen jälkeen (2019) vaikuttaa herkältä liikkeen, värin, valon ja tunteen tutkielmalta. Rytkösen teoksille tyypillistä on tilan antaminen katsojalle sitä kautta, että teokset eivät hae viimeisteltyä suljettua vaikutelmaa, vaan ovat kuin itse tunteen kuvia; liikkuvia, vaihtuvia, hetkellisiä.

Teoksesta tuli minulle henkilökohtaisella tasolla ikoninen jo heti ensi katsonnalla, sillä olin juuri tullut sateisilta Helsingin kaduilta kuin syksyn koleutta pakoon AVA Gallerian luolamaisiin tiloihin. Teosta katsoessani koin salamyhkäisen toivon: syyskuisen alkuillan sininen väri ja kajastava auringon lasku, jonka voi vielä nähdä lätäköissä Helsingin tungeksivan väkijoukon ja heidän tuottamansa liikkeen tunnun seassa, avautuivat minulle aivan uudelleen Rytkösen teoksen näkemisen jälkeen. Rytkönen saa sen inhimillisen abstraktin syyskuisen tunteen heräämään, ei vangittuna kuten valokuvassa, vaan jatkumaan kuten maalauksessa.

Kuivapastellityössä Sateen jälkeen on suuret maalaukselliset vedot, vaikka tekniikkana on kuivapastelli. Siinä on kerroksellisuutta, ja vaikka jälki on osin horisontaalisesti raapivaa tai vertikaalisesti suurieleistä ja laatikkomaista, niin teos itse on hyvin elossa. Sateen jälkeen antaa mahdollisuuden aistia sitä ohikiitävää syyskuista hetkeä, josta ei jää rekisteriä – vaan tunne tai ennemminkin tunnelma. Ihminen on tässäkin kuvassa, siinä herkkyydessä, jota Rytkönen katsojalleen näyttää. Tuntuu kuin pieni melankolia ja kuitenkin kyky aistia kauneutta sekoittuisivat herkissä raapivissa vedoissa: kuin tunteen säröjä, jotka sekoittuvat hetkeen. Se mitä kuva esittää on realismia: sateen jälkeinen katu, mutta se, miten kuva sen näyttää, on sentimentalismia.

Aihe, taiteen tekemisen filosofia ja tekniikka tekevät Rytkösestä erikoisen taiteilijan. Aiheet ovat usein jotakin totuttua: ihminen, kasvot tai maisema. Niiden arkisuus on realismia, tekniikka taas lähestyy taidetta kuin abstraktia ekspressionismia impressionistisin vedoin. Rytkönen katsoo taiteessaan sekä sisäänpäin että ulospäin. Mutta sisäinen antaa näkyvälle sävyn, liikkeen ja tunteen.

 

Kirjoittaja: Saara Heikkilä

Kirjoittaja on taidehistorian maisteriopiskelija sekä vapaa taidekirjoittaja.

25.9.2019

 


 

Kuvataidekriitikko Hannu Castrénin essee Ilona Rytkösen taiteesta

 

”MAALAAMINEN ON VIMMAISTA JA JATKUVAA

 

Taidehistorian voi ymmärtää keskeisesti tyylikausien historiana. Jokaiselle tyylille tutkimus on määritellyt oman ajallisen paikkansa, teoriansa ja keskeiset taiteilijansa.  Taiteilijan työskentely perustuu enemmän tai vähemmän luovaan kaaokseen, kun taas taidehistoria muistuttaa arkistoa, jossa jokainen kortti on oikealla paikallaan.

 

Ei siis ihme, että hyvin arkistoituun taidehistoriaan suhtautuu niin kunnioittavasti, ettei uskalla poiketa sen kronologiasta ja täsmentämistä tyylirajoista. Sellainen on kuitenkin välttämätöntä heti, kun alkaa tulkita yksittäisen taiteilijan tuotantoa. Taiteilijahan ei luo yksinomaan minkään olemassa olevan järjestelmän, vaan oman henkilökohtaisen näkemyksensä ja innoituksensa mukaan. Silloin hän sekä tietoisesti että tiedostamattaan sekoittaa huolellisesti rakennettua arkistoa, koska vain niin hän voi luoda jotain aivan omaa.

 

Taidehistoria arkistona tuli mieleeni, kun tarkastelin Ilona Rytkösen maalaustuotantoa viime vuosilta. Erityisesti siihen vaikutti huomio, jonka mukaan maalarilla on paitsi voimakas suhde taiteen traditioon myös kyky soveltaa sitä haluamallaan tavalla. Siitä, miten se ilmenee, ei kuitenkaan selviä vain yhden kortin avulla.

 

Ilman suurempaa miettimistä etsin arkistosta kolme korttia, joita ilman en ainakaan selviäisi. Niiden sisältämän tiedon avulla uskon löytäväni oikean näkökulman Ilona Rytkösen taiteeseen.

 

Kolme näkökulmaa

Ensimmäinen niistä käsittelee realismia. Realismi -sanaa kuulee nykyään arkikäytössäkin, mutta taiteeseen liitettynä suurin osa suomalaisista mieltää sen luonnehtivan vaikkapa Axel Gallénin Akka ja kissa -maalausta. 

 

Realismi on myös Ilona Rytkösen taiteen tärkeä lähtökohta. Sitä vahvistaa tieto, että hänen maalaustensa ihmisfiguurit ovat usein hahmottuneet elävän mallin mukaan, mikä ei ole kovinkaan yleistä nykytaiteessamme. Lisäksi hän käyttää valokuvaa ja jopa peiliä, kun peilaa itseään kuvan malliksi.

 

Toinen käsittelee symbolismia. Symbolismi syntyi vastareaktiona näkyvään maailmaan suuntautuneelle realismille 1800-luvun lopulla. Karelianistinen taiteemme osoitti, että realismi ja symbolismi voivat myös sulautua ja tukea toisiaan. Näin on myös Ilona Rytkösen taiteessa. Kun ihmisen kuvauksessa on realistista vakuuttavuutta, myös hänen sisäisen maailmansa käsittely vaikuttaa vastaanottajaan uskottavasti. Silloin maalauksen näkymätön ja vertauskuvallisesti ilmaistu viesti ei etäänny, vaan päinvastoin tulee lähelle. Vaikutus on osuva tai jopa järkyttävä, kun katsoja tunnistaa maalauksesta jotain itsestään.

 

En usko ennen kuin näen on rationaaliseen maailmankuvaan uskovan tai opetetun iskulause, jonka murtamiseksi taiteilijankin täytyy tehdä aivan erityisiä operaatioita. Hänen haasteenaan on löytää taiteellinen metodi, jolla hän voisi siirtää vastaanottajan huomion ulkoisesta sisäiseen. Maalausten realismi aivan kuin herättää katsojan mielenkiinnon, jonka jälkeen hän on valmis antautumaan taiteilijan todelliselle pyrkimykselle. Ilona Rytkönen toteuttaa intohimoisesti symbolismin keskeistä ohjelmaa, jonka mukaan sydämen tulee hallita silmää, tunteen järkeä ja hengen materiaa.

 

Realismi ja symbolismi, pinta ja syvyys, eivät esiinny Ilona Rytkösen maalauksissa toistensa vastakohtina. Nehän ovat ihmisen elämän olennaisia ulottuvuuksia. Yhteyden voi ilmaista myös yksinkertaisen käytännöllisesti. Nimittäin tiskaaminen ja siivoaminen ovat oivallisia hetkiä lennähdyttää ajatuksensa maailman ääriin tai syvähenkisiin mietteisiin. Maalari tekee sen maalaamalla.

 

Kolmas käsittelee ekspressionismia. Symbolismilla on ollut vaikutusta ekspressionismin syntyyn itsenäisenä tyylinä. Yhden olennaisen piirteen Ilona Rytkösen taiteeseen avaa tieto, jonka mukaan symbolismilla ja ekspressionismilla oli yhteys myös romantiikan ajan taiteeseen. Samankaltaisia risteileviä reittejä hänen ajatuksensa matkaavat työhuoneessa, kun hän etsii aiheelleen sopivinta visuaalista ratkaisua.

 

Kun tutustuu Ilonaan vielä yhtäkään hänen tauluaan näkemättä, hänen persoonastaan saattaa syntyä vaikutelma, että hän taiteilijana voisi hyvinkin olla ekspressionisti. Johtopäätös ei ole oikea, mutta ei aivan vääräkään. Maalaamisen alussa hän etsii oikeaa ”näkyä” työskentelemällä isolla siveltimellä ja rätillä tai valuttamalla väriä kankaan pintaan. Taiteilijan mukaan tausta saa usein muotonsa jo alkuvaiheessa, joskus se taas peittyy uusien värikerrosten alle.  Ekspressiivisellä lähestymistavalla on oma osuutensa prosessissa, jossa ennalta suunniteltu työskentelytapa sulautuu intuitiiviseen ja emotionaaliseen ilmaisuun.

 

Toinen ekspressiivinen vaihe näyttää sijoittuvan maalaamisen loppuhetkien voimakkaimpiin siveltimenvetoihin. Silloin hän aivan kuin dramatisoi aiheen antautumalla oman vaistonvaraisuutensa ja ruumiillisen dynamiikkansa ohjattavaksi.

Vain muutama näin syntynyt siveltimenveto vakuuttaa paitsi taiteilijan läsnäolosta myös hänen halustaan avata maalauksensa kohti katsojaa.

 

Maalaukset eivät siis ole ikkunoita johonkin tavoittamattomaan todellisuuteen, vaan erityisesti muutamalla viimevaiheen eleellä ne haluavat luoda kontaktin katsojan maailmaan. Ekspressiivisyys sisältääkin aivan kuin kehotuksen maalausten kokijalle: katso ihmistä, tunne itsesi!

 

Aihe kasvaa maalaussarjaksi, maalaussarja näyttelyksi

Osassa maalauksistaan taiteilija on korostanut muotoa ja viivaa, osassa taas korostuu maalauksellisuus. En yritäkään lähteä hakemaan taidehistorian arkistosta lisää kortteja, sillä viivallisuuden ja maalauksellisuuden taustoittamiseksi niitä olisi niin monta eri vuosisadoilla. Yleensä nämä taiteen elementit ovat asettuneet toistensa vastakohdiksi eri koulukunnissa ja tyyleissä.  Symbolismissakin keskeisenä piirteenä on viivallisuus, kun taas ekspressionistit kokivat sellaisen ilmaisuvoimaansa rajoittavana.

 

Ilona Rytkösen maalauksissa ei esiinny historiallista vastakkainasettelua, vaan viivallisuudella ja maalauksellisuudella on oma roolinsa ja tehtävänsä hänen taiteessaan. Näyttää siltä, että aihe määrittelee, milloin mikin elementti saa pääosan.

Hänen taiteensa on aihelähtöistä ja lopulta hyvin perinpohjaisella tavalla. Hän luo yhteisen teeman kokonaiselle maalaussarjalle, jonka pohjalta syntyy myös hänen seuraava näyttelynsä.

 

Itse näyttelyssä erilaisin tyylillisin painotuksin syntyneet maalaukset asettuvat rinnakkain. Ne toteuttavat kukin omalla tavallaan teemaan sisältyvää käsikirjoitusta.  Siksi hänen taidettaan voi lähestyä myös kuin kuvakielenä, joka visualisoi aihetta, virittää vaihtuvat tunnelmat ja kuljettaa juonta. Siksi myöskään taidehistorialliset vastakohtaisuudet maalausinstallaation sisällä eivät törmäile toisiinsa, vaan toteuttavat oman osuutensa taiteilijan luomassa kertomuksessa.

 

Samalla, kun korostaa aihelähtöisyyttä Ilona Rytkösen taiteessa, pitää myös huomata, että itse maalaustapahtuma on kuitenkin aivan oma juttunsa. Juuri se voi synnyttää myös epätoivon hetkiä työhuoneessa. Kaikki ei mene niin kuin oli suunniteltu, mutta silti lopputulos saattaa olla aivan oikea.  Silloin taiteilija itsekin on yllättynyt: näinkö siinä kävikin tai juuri näinhän sen pitikin mennä. Suunnitelmallisuus on siis vain yksi tärkeä vaihe pitkäjänteisessä työskentelyssä, minkä jälkeen maalauksen vaatimat poikkeamat, taiteilijan impulsiivisuus ja eläytyminen aiheeseen sekä sattuma alkavat vaikuttaa lopputulokseen.

 

Sama tulee esiin myös taiteilijan omin sanoin: Maalaaminen on vimmaista ja jatkuvaa. Kaiken kaikkiaan, tällaisista monimuotoisista aineksista Ilona Rytkösen taiteilijaidentiteetti muodostuu juuri tällä hetkellä. Monimuotoisuus on myös nykymaalauksen keskeisin ominaisuus, jota taiteilijat toteuttavat yhdistämällä vapaasti taiteen traditiota omaan henkilökohtaisuuteensa.

 

Syksyn pimeys ja maaginen realismi

Ehkäpä kaikkein sykähdyttävin piirre Ilona Rytkösen maalaustaiteessa on vielä esittelemättä. En ihmettelisi, jos juuri siitä kehittyisi hänen taiteellista yksilöllisyyttään kaikkein voimakkaimmin luonnehtiva ominaisuus.

 

Taiteilijan blogissa on nimittäin erityisen kiinnostava tieto. Hän toteaa, että harmaa ja sateinen päivä sopii hänelle, ja että loka- marraskuun pimeys on hänelle tärkeintä aikaa vuodessa.

 

Moni varmasti hämmästyy moisesta ilmoituksesta. Eikö ole kyse vuodeajasta, jolloin pinttyneinkin suomalainen on valmis vaikka pikavipillä matkustamaan aurinkorannoille.

 

Vakuutus taiteilijan erikoiselle mieltymykselle löytyy hänen taiteestaan. Väriä hallitsee sadepäivien monokromaattisuus, johon taiteilija lisää jonkin kirkkaamman värin tai joskus useammankin. Loka-marraskuinen pimeys sulkee sisäänsä myös maalauksen kolorismin. Toistuvasti figuurit ja ihmiskasvot tulevat esiin tummasta taustasta ja valo on kuin häivähdys niiden pinnassa.

 

Taiteilija toteaa, että marraskuun pimeys auttaa kääntymään omaan sisimpään. Kaikki muu väistyy ja antaa maalaamisen intohimolle tilaa. Muistan historiasta symbolistin, joka maalasi kellarissa pieni tuikku valonlähteenään. Syksyinen ajankohta on siis symbolistin loistoaikaa, mutta pitääkö realistin sitten asettua horrokseen. Ei, sillä realismeja on niin monenlaisia. Juuri loka-marraskuisesta pimeydestä taiteilija löytää omimman realisminsa.  

 

Maaginen realismi on ainakin nimenä Suomessa aika harvinainen. Latinalaisen Amerikan taiteessa se sen sijaan läpäisee kaikkia taiteen lajeja. Ilona Rytkönen asui 1990-luvulla kolme ja puoli vuotta Kolumbiassa. Maagisen realismin olemus on hänelle siis monella tavoin tuttua. Haluan ajatella niin, että oman maagisen realisminsa hän on lopulta kuitenkin löytänyt varsin kotoisissa olosuhteissa.”

 

 

                                                        Kuvataidekriitikko Hannu Castrén  24.9.2012, Jyväskylä